Mistä kaikki alkoi?

Kuten jo aluksi taisin mainita, ovat vuonohevoset olleet aina lähellä sydäntäni. Silloin kun sain tämän upean kartanomme kaikkine tiluksineen perinnöksi isovanhemmiltani, en edes kuvitellut että pihassani olisi joskus suurensuuri talli täynnä vuonohevosia! Olinhan misä kuullut juttua liiankin kanssa niistä superihanista kymmenvuotiaista "me halutaa ratsastaa"- ihmisistä, joita en jostain syystä mailleni kaivannut.
Niinhän siinä kuitenkin kävi, että lopulta pihassani seisoikin kaksi keltaista palleroa, suoraa mittatilauksena Norjan maalta. Olin varta vasten soittanut tunnetulle kasvattajalle ja pyytänyt häntä varaamaan minulle kaksi parasta hevostaan, oriin ja tamman. Pitihän niitä nyt saada kun tallissakin oli niin sopivasti kaksi karsinaa... Ja miksei sitten samantien pistäisi menemään tuplamäärän rahaa ja ostaisi parhaat vuonohevoset mitä Norjassa on hetkeen nähty? samaan lainaan kaikki vaan!

    Ja mitä sitten tapahtui?

Aluksi minusta tuntui, että hevosten kotipihaan ottaminen oli sittenkin pahin virhe mitä ikinä olin tehnyt. Jo ensimmäisenä päivänään ihana (villi)oriini otti ja pirstoi koko karsinansa etuseinän, oli ilmeisesti sitä mieltä että hän haluaisi mieluummin olla samassa kopissa tyttöystävänsä kanssa. Eikä muuta kuin hevonen tarhaan ja vasaralle hommia. Olin rakennuttanut pihaamme kaksi suurta, valkoisin lankkuaidoin aidattua jaloitteluaitausta, sekä laitattanut koko piha-alueen sellaiseen kuntoon, että minun ei tarvitse pahimpaankaan kura-aikaan kahlata polvia myöden mutavellissä. Kenttää meillä ei silloin vielä edes ollut, saati maneesia - mitäs niillä kaksivuotiaat hevoset tekevät?

Vihdoin koitti se päivä, että ponejani pitäisi alkaa ratsuttaa - vaan mistäs saat ketään avustamaan hevosen ratsuttamisessa ei-aidatulla alueella? Pikkuhiljaa pihaamme ajoi kaivinkonetta ja sora-autoa peräperään, kunnes vihdoin muutaman viikon kuluttua tallin takaa löytyi upouusi, 40x80m kenttä. Ajattelin että siinä samallahan tuosta tekee vähän isomman kuin tarvetta oikeastaan olisikaan...
Elämä jatkui ja aloin kilpailla molemmilla hevosillani hyvinkin säännöllisesti - ihmeekseni saimme myös huippuhyviä tuloksia! Ja minulle sen kuin sateli toinen toisensa perästä tilausvarsatoiveita sekä astutusvarauksia seuraaville vuosille. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että joku tahtoisi varsan minun hevosistani, mutta niin siinä sitten kävi että kohtapuoliin jännättiin jo öisin tamman varsomista. Ensimmäinen varsa meni kaupaksi välittömästi astusta seuraavana päivänä ja minulta kyseltiin jo seuraavia. Soitin taas puhelun Norjaan ja niinhän siinä taas kävi, että rahatukku kourassa odottelin pihalla seuraavan hevoslastini saapumista.

Miltä meillä näyttää nyt?

Nyt, kymmenen vuoden jälkeen pihassamme seisoo juuri remontoitu ja laajennettu kahdenkymmenen hevosen talli, melkein täynnä ihania vuonopalleroita!
Talli on hyvin englantilaisittain sisustettu, on kaunista tummaksi petsattua puuta, valkoisia pintoja ja vihdoinkin ne kauan haaveilemani puoliovet kaikissa karsinoissa. Tallista löytyy myös varustehuone, kahvitupa, pesupaikka ja erillinen kuivatushuone loimille. Toiseen päähän on rakennettu lämmin varasto rehuille, jonka vierestä löytyy kylmä heinäpuoli.
Kenttä on edelleen vanhalla paikallaan, mutta viereen on kohonnut samankokoinen maneesi ikävien sääolosuhteiden varalle (tämä hevoskasvatus on muuten aika kannattava bisnes oikeilla yksilöillä, vinvink..). Tarhojakin on ilmestynyt pihaamme jo monta kymmentä niiden kahden alkuperäisen lisäksi. Halusin kaikki tarhat maalattavan valkoisiksi ja tietenkin kulkuväylät piti pohjustaa kunnolla jotta päälle saatiin kiva sepeli kurakelien varalle. Tottahan meiltä löytyy myös muutama parin hehtaarin laidun, johon hepat päästetään suurissa laumoissa lomailemaan kesäaikaan.
Maastoreitit tämän kartanon mailla ja niiden ulkopuolella ovat lähes loputtomat!